tiistai 27. lokakuuta 2015

Olit kohtaloni ♥

Balle veti viimeiset henkäyksensä pari viikkoa sitten ja tuo päivä taisi olla yks raskaimmista mitä oon hetkeen kokenut. Kun oot viimeseen asti vieressä ja koet ne samat asiat viimeistä kertaa niin kyllä se vaan pysäyttää. Tuo hevonen on vaan itselle ollut aina niin rakas ja sen kanssa ollut side oli niin ainutlaatuista. Vaikka tiesi tekevänsä oikein, niin ei se silti ikinä tunnu oikealta saada päättää toisen elämän päättymisestä. Ajatukset on heitellyt viimeaikoina niin paljon, etten ole saanut minkään näköistä päivitystä tähän suuntaan, kun ei vain tiedä mistä aloittaa. Alotetaan nyt kumminkin, vaikka tästä viikon takaisesta sattumuksesta kun kirjaimellisesti palautettiin maanpinnalle.

Kuvat Siirin käsialaa, kiitos näistä!
Käytiin Antin kanssa edellisenä viikonloppuna ennen Ballen pois laittoa maastossa ja ajattelin käydä kokeilemassa miten se suhtautuu yhdelle pellolle menosta nyt. Tämä pelto on syrjemmässä ja sinne menee vanha kapea peltotie, jossa tie on poikki yhdestä kohtaa ja alla menee puro. Joskus aiemmin olen käynyt kokeilemassa päästäänkö ojan yli, mutta Antti on pelännyt niin paljon ettei se ole mennyt lähellekkään ojaa. Nyt kumminkin se vähän kyseenalaisti, mutta kun kevyesti painoin jalan kylkeen mentiin ihan rauhassa ojan yli. Pellolla olikin kolme peuraa, jotka säikähti meitä ja lähti hyppeleen metsään. Antti jännitti tätä kokemusta sen verran, että puhisi ja pärisi aikansa. Hevosen rentoutuessa jatkettiin matkaa ja lähdettiin kotiin.

Ballea taluttaessa äitini kanssa pellolle, johon se ammuttiin, pellon läpi juoksi kolme peuraa. Nuo peurat jäi kyllä pysyvästi mieleen. Kävinkin seuraavana viikonloppuna taas kyseisellä pellolla ihan muuten vain vähän köpöttelemässä sekä pikku hölkkää kun muualle ei oikein keksinyt mennä. Sielä Antti säikähti maassa olevaa vähän erikoisempaa kasvia ja hyppäs takaoikealle, jolloin itse jatkoin matkaa suoraa polvilteen maahan. Samantien kun tajusin putoavani mielessä vilahti kuinka tuo hevonen painelee pitkin maita ja mantuja. Antti kumminkin ravasi muutaman askeleen kauemmas ja käänty ympäri antaakseen kiinni. Päästi selkään kiltisti vaikka yleensä maastossa jos olen joutunut hakemaan pudonneen kengän niin toivoton tapaus päästä takaisin kyytiin.



Eikä tämä minun putoilu tuohon jäänyt. Heti seuraavana päivänä kävi ihan samanlailla, tosin eri reitillä ja muista syistä. Oltiin risteyksessä josta yleensä nostan laukan ja tästä on tullut Antille tapa ennakoida. Tällä kertaa mietin mennä toiseen suuntaan kun Antti vastakkaiseen, molemmat kumminkin oli päätynyt sinne mihin toinen halusi ja mentiin ristiin. Tästä heilahdin sen verran, että tasapaino petti ja keräilin itseä maasta. Lähdin vielä kiertämään kadoksissa olevaa hevosta eri suunnilta kun ajattelin sen menevän toisesta suunnasta kun lenkkeilijät ei ollut nähnyt sitä. Äiti soitti sen olevan tiellä kiinni ja seurasin jälkiä jotka vei takaisin sinne mistä olin pudonnut... Kun olis uskaltanut vaan jäädä paikalleen odottamaan. :D

Joskus nuorempana ajattelin, kun Balle joudutaan lopettamaan niin loppuu mun ratsastus. Silloin tuntui, että kaikki menettää merkityksensä B:n menettämisen jälkeen... En tiedä oliko edellisen viikonlopun tapahtumat, jotain kohtalon ivaa vai ihan puhtaasti omaa ajattelemattomuutta ja poissaolevuutta. Tässä viime ajat on jotenkin mieli ollut ihan muualla kun tässä ja nyt. Alkaa onneksi pikku hiljaa päässä selkiytyyn ja ehkä tämä flunssa vie mukanaan tämän huonon onnen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! :)