lauantai 2. toukokuuta 2015

Typeryyttään on niin vaikee myöntää, myönnän sen.

Eilen oli päivä kun olisi pitänyt osata lopettaa ajoissa tai olla tekemättä ollenkaan...

Jouduin eilen vähän hätäisesti tallille jälleen kerran. Varusteet jouduin itselleni taas penkomaan äidin varastoista tallilta. Pelkästään se sai jo ärsyyntymään kun ei taaskaan ollut kunnon kamoja joilla tehdä jutut kunnolla. Oon vielä niin ärysttävä ihminen, että en pääse huonosta mielentilasta juuri millään pois. Jos joku on huonosti niin mikään ei suju ja päinvastoin, kun jotkut asiat toimii niin kaikki luistaa. Tällä kertaa vain kaikki meni penkin alle. 

Käytiin äitin kanssa hakemassa Antti Ollilaan, sillä päätin extempore hypätä. Oli ehkä typerin idea ikinä, sillä hevosta ei ole ratsastettu läpi aikoihin ja toisekseen itsellä ei ollut ajatus tekemisessä mukana ollenkaan. Ahneus kumminkin vie voiton ja ajattelin, että sais kivan tsempin tekemiseen kun pääsee tekeen jotain kivaa. 

Koko ratsastus meni vähän niin ja näin. Antti oli alkuverkoissa jo tosi vahva ja höslä, enkä ratsastanut sitä sen paremmaksi kun hätäilin vain esteille. Siinähän kaikki sitten levisi käsiin kun en saanut hevoseen mitään tatsia ja rykästiin vähän sinne ja tonne miten sattui. Alkuun olin vielä yksin kentällä ja puomit lenteli minne sattui, sehän ärsytti vielä enemmän kun joutui koko ajan itse tulemaan alas korjaamaan niitä. Äiti tuli lopuksi vielä kuvaamaan tuota maailman hirveintä tapahtumaa ja kaikista kamalinta katsottavaa, eikä äitin huikeat kuvaustaidot pelasta tuota yhtään enempää. :D

Olin niin pettynyt ratsastuksen jälkeen itseeni. Koko illan mietin, että viitsinkö edes tästä kerrasta mitään tänne kirjoittaa saati julkaista, mutta antaa mennä. Olen sen verran itsekriittinen, ettei muiden kritiikki tunnu juuri miltään jos sitä saa. :D Virheitähän me kaikki tehdään joskus, tässä on ne omani. Näistä kerroista ainakin oppii kun jää ruoskimaan itseään noin huonosta ratsastuksesta. En jaksa edes analysoida mitä kaikkea unohdin tehdä ja mitä tein liikaa, kaikki meni yksinkertaisuudessaan pieleen...


Tänään otinkin itseäni niskasta kiinni, sekä kuvannollisesti myös Antista. Kävin ratsastamassa sen ihan tosissani läpi ajatuksella. Jäi paljon parempi fiilis kun sai korjattua omat virheensä, sekä hevonen vaikutti paljon tyytyväisemmältä kun tehtiin hommia oikeasti yhdessä.

Prässäilin aika paljon tuota meidän ravia ja päätin ottaa nyt tavoitteeksi saada sen kuntoon. Nyt alan ratsastamaan sitä selkeämmin takaosan päälle myös ravissa, yhtälailla mitä on tehty laukassa. Eihän se ravi muuten ikinä kehity, jos sitä ei ratsasta paremmaksi... Heh heh.
Tänään ainakin tuntui, että saatiin paljon kivoja pätkiä jossa hevonen oikeasti nosti niskaansa ja lasketutui vähän enemmän sinne takasien päälle. Innostuin kokeileen vähän lisäyksiä ja ekaa kertaa sain sen todella pidentämään askelta valahtamatta pitkäksi, kiireiseksi ja etupainoiseksi vaikkakin vain muutaman askelien verran. Näillä jaksaa taas puurtaa hetken kun sai fiiliksiä miten ne hommat menee kun tekee oikeasti hommia. Vaikeuksien kautta voittoon? :)

Saatte ihailla näitä vanhempia Julian ottamia kuvia jotka on jäänyt julkaisematta. 


Kaks kivaa kuvaa, mut hiton ristilaukka hevonen. :D












2 kommenttia:

  1. Kiva postaus. Ehkä yksi hienoin näkemistäni suokeista! 😍

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! :)