sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Minä hevosharrastajana

Ratsastus ja hevosten kanssa touhuaminen on ollut mulle aina henkireikä, ja oikeastaan jo se, että saan puuhastella tallilla jotakin. Se toimii minulle kun terapia ja jollain ihmeellä aina tallilla vietetyn ajan jälkeen elämä tuntuu taas himpun verran paremmalta kun saa toteuttaa itseään ja tuulettaa ajatuksia.


Meillä kulkee melkein suvussa hevosinto, tosin minun tapauksessani voisi todeta, että äiti on yrittänyt pienestä asti meitä aivopestä tähän. Ollaan jouduttu talvipakkasella istumaan painona, kun äiti on tehnyt voimatreeniä entisellä ravihevosella talvihangessa. Karsina on ollut meillä myös leikkipaikkana sillä välin kun äiti on hoitanut hevosia. :D Loppujenlopuksi kumminkin minä olen meidän viiden lapsen perheestä ainoa, joka on harrastusta jatkanut.
Olen pikkutytöstä asti viettänyt monet päivät tallilla ja rakastin viikonloppuja sen takia, että pääsin aikaisin aamusta tallille ratsastamaan koskemattomaan hankeen talvisin. Muiden koululaisten suunnitellessa mitä puuhailee kavereiden kanssa koulun jälkeen, minä mietin onkohan ponini tänään tunneilla vai ei ja mitä sen kanssa tekisin jos se ei sielä ole.

Meillä on Ollilassa ollut aina tuntitoimintaa ja tästä syystä arkena sielä ei koskaan tarvinnut olla yksin, joten harvoin edes kaipasin sinne ketään kaveria. Vietin aikaa niiden ihmisten kanssa joita sielä sattui olemaan ja ystävystyin niiden kanssa, jotka useimmin tallilla kävivät. Tosin tajusin jo tosi nuorena kuinka moni halusi olla kaverini vain siksi, että pääsisi useammin ratsastamaan ilmaiseksi hevosillamme. Tämä sai itseni tosi varovaiseksi, sillä en halunnut tulla vain hyväksikäytetyksi joten vietin useimmin mielummin aikani yksinäni puuhastellen. Tämä taisi olla minun onneni, kiinnostuin tällöin tosissani hevosista enkä vain siitä että saan yhteisen harrastuksen kavereideni kanssa. Ei myöskään tullut ikinä tarvetta ylpeillä sillä, että minulla on oma poni kun ympärillä on kymmeniä hevostyttöjä jotka siitä vain joutuivat haaveilla. Olen ollut todella onnekkaassa asemassa, sillä äitini on aina pitänyt huolen siitä, että olen pystynyt harrastamaan tavalla tai toisella vaikken ole osannutkaan kiitollisuuttani osoittaa. Kiitos äiti ♥


Varmasti noista lapsuuden talliajoista on jäänyt päälle yksin tekeminen ja oleminen. Viihdyn hyvin omissa oloissani, enkä tarvitse tallille ihmisiä joiden kanssa viihdytän itseäni. Ratsastaessa keskityn paremmin kun saan yksikseni pohtia syy ja seuraus tyyppisesti tekemistäni ja valehtelematta jokainen ratsastuskerta on varsinaista päänsisäistä analysointia miksi ja miten sillä kukaan ei jaksa näitä kuunnella. :D
En silti väitä ettenkö kaipaa sellaista kaveria jonka kanssa saa jakaa harrastuksen ilot ja surut päivittäin, etenkin nyt kun Antti on tallilla jossa ei juuri muita ole kuin minä eikö muutenkaan ole kavereille ylimääräistä aikaa.



Se, missä olen jäänyt tässä harrastuksessa koukkuun on jatkuva kehittyminen. Aina on jotain opittavaa, kaikki on vain kiinni haluatko oppia. Minusta on kasvanut tämän harrastuksen myötä ihan kamalan itsekriittinen ihminen. Suurimmaksi osaksi se on minun vahvuuteni, sillä opin sen myötä nopeasti asiat kun vaadin aina itseltäni parempaa. Kehityn myös sen myötä itsekseen ratsastessani paremmin kuin jatkuvan valmennuksen alla, sillä kukaan ei ole minulle niin ankara kun minä itse. Tarvitsen vain välillä jonkun näyttämään suuntaa ja kertomaan epäkohdat joita hioa.
Samalla tavalla se on kumminkin myös heikkouteni. Vaadin välillä itseltäni liikoja, enkä osaa antaa anteeksi mokiani. Ruoskin itseäni asioilla joille ei yksinkertaisesti enää voi mitään ja pitäisi olla armollisempi itselleen. Koen aina tällöin hirveän taantuman, eikä huvita yhtään mikään sillä olen yksinkertaisesti niin huono ettei ole järkeä jatkaa. Todella naurettavaa, mutta minkä sitä luonteelleen mahtaa. :D Elastisen sanoin; mun pahin vastustaja kattoo peilistä mua.


On ollut vaikea sopeutua tilanteeseen, jossa harrastaminen on näin rajoitettua kun minulla se on ajan puutteessa. Ennen kun on voinut mennä tallille millon on tahtonut ja viettää sielä aikaa juuri niin kauan kun on ollut tarve tai on tahtonut. Yksikin kesäilta meni puoleen yöhön ratsastellessa hevosia läpi ja muistan kuinka ajattelin, että kuinka voisin elää jos en tätä saisi tehdä näin vapaasti. Raskauden loppuaika oli minulle tuskaa henkisesti, sillä en ollut ikinä viettänyt niin montaa kuukautta pois hevosen selästä. Kuvittelin, että kaikki helpottuu kun lapsi syntyy ja pääsen taas tallille. Sainkin karun palautuksen maanpinalle, ettei mikään tulisi olemaan niinkuin ennen ja olin henkisesti ihan murskana kun sain asetella elämäni ihan uusiin raameihin, jotka ei tuntuneet yhtään omilta.

Nyt kaksi vuotta kaiken tuon jälkeen on oppinut vähän hellittämään niistä paineista ja tavotteista joita itselleen asettaa eikä niihin aina pääse. Silti se kirpaisee joka kerta yhtä paljon, kun ei pysty harrastamaan niin tavoitteellisesti mitä tahtoisi. Kaipaa sitä irtiottoa arjesta sielä tallila sekä ajatusten siirtoa kaikesta muusta vain siihen hetkeen ja nauttia vain tekemisestään. Kaipaan viettää aikaa mun karvaisten ystävien kanssa, joiden kanssa saan jakaa hetket joissa ollaan läsnä. ♥


Tämä nykyinen tilanteeni on kumminkin opettanut mulle silti kaikesta uhrauksista huolimatta paljon hyvää. Olen oppinut asettamaan itselleni ratsastajana selkeämpiä ja realistisempia tavoitteita, sekä tietenkin hevoselle myös. Kun aika on rajallista, on osattava suunnitella sen käyttö oikein ja kehittävästi. Tietynlainen armollisuus on myös tullut mukaan, aina ei vaan voi mennä niinkuin on suunnitellut, välillä saa luvan kanssa olla väsynyt ja hellittää hetkeksi jotta jaksaa taas vahvempana.

Kaikista paras opetus tulevaisuudesta on kumminkin ollut se, että päämäärä voi olla silti se sama vaikka tie sinne onkin tällä hetkellä vähän erilainen. Itselle tärkeistä asioista ei tarvitse luopua, pitää vain suunnitella asiat paremmin ja jaksaa myös toteuttaa ne. Minulle ratsastus ja hevoset on asia, jotka vain tekevät minusta minun. Tämä on harrastus josta saan voimaa ja uskoa jokaiseen päivääni.




Tätä mä mietin eilen kun vaihdoin estesatulan koulusatulaan ja kevyen maaston tuuppaukseen. 
Ratsastuksen jälkeen, totesin et hitto tää on kivaa vaikkei ensin meinannut jaksaa lähteä. ;D

2 kommenttia:

  1. Nyt täytyy kommentoida kun kuulostaa niin tutulta! Miekin oon harrastanut pikkutytöstä, 11v alkaen päivittäin ja hevosia kotona 15 vuotiaasta (nyt siis hevoset miun vanhemmilla kun en enää asu kotona). Miulla on kohta 10kk poika ja ennen häntä käytin kaiken liikenevän vapaa-ajan tallilla. Nyt elän koko ajan pienen ristiriidan keskellä: hevosiin haluaisi panostaa kunnolla ja ratsastaa omansa täysin itse mutta samalla ei haluaisi käyttää harrastukseen niin paljoa aikaa vaan haluaisi käyttää sitä enemmän perheen kesken.

    Miekin olen ihan äärettömän itsekriittinen, ja kuten kirjoitit, se on sekä vahvuus että heikkous. Keväällä meillä meni todella hyvin ja odotin innoissani kisakauden alkua, yhdet kisat ok, seuraavat katastrofi ja nyt olen kuukauden ajan ollut lähes valmis heittämään hanskat tiskiin koska "ei tästä ikinä mitään tule enkä osaa mitään". Tuon huonosti menneen kisan jälkeen ei olla siis vieläkään päästy normaaliin treeniin takaisin.

    Mutta koitan miekin oppia olemaan itselleni armollisempi ja laskemaan rimaa alemmas. Sen jo päätin että maastopäiviä lisätään reilusti ja aletaan taas hypätä useammin, ehkä joskus jopa startataan esteilläkin, jos kuski olisi esteradalla vaikka vähän koulurataa rennompikin.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa lohduttavaa kuulla, että on kohtalontovereita! Ei tarvitse yksin kärsiä näiden juttujen kanssa :D
      Tämä harrastus on kamala meille äideille, etenkin jos on tämmönen pää mikä meillä. Ei pysty panostamaan täysillä vaikka kuinka tahtoisi ja tarvitsee vain jaksaa odottaa, että sitä aikaa siunaantuu jostain. Sitten kun välillä täytyis vaan ollakkin, jotta jaksaisi taas niin saa siitäkin potea huonoa omatuntoa. Miksi tästä elämästä pitää itse tehdä itselleen näin kamalan hankalaa? :D

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)