tiistai 6. tammikuuta 2015

Suomenhevonen, kunnon hevonen.

Olen saanut kuulla nyt lähiaikoina kuinka kovia hevosmiehiä meidän suvussa on ollut. Harmittaa sinäänsä, että olen saanut kuulla nämä vasta nyt pappani ja tämän siskon edesmentyä. En saa kuulla niitä tarinoita sen enempää vaikka kuinka tahtoisin. Nyt on enää kuvat muistoina niistä ajoista, muttei ketään joka kertoisi noista ajoista.


Nyt vanhoja kuvia selatessa kaipaisi sitä tarinan kertojaa. Etenkin kun löysi kuvia niin noista hevosista kun sotilaistakin. Olin ihan äimänkäkenä kun en ole juuri mitään näistä kuullut ikinä. Ainoat mitä on osattu sanoa näin jälkikäteen, että pappani veli oli hevosmiehistä kovin arvostettu näillä seuduilla. Yksi hevonen oli käyty markkinoilta ostamassa säälistä kun se oli ollut niin kovin laiha. Pappani ja tämän veljet sitten olivat sillä "leikkineet" eli ratsastelleet laitumella ja sateella istuneet tämän mahan alla istuneet sateensuojassa naapurin poikien kadehtien vieressä. 


Hevosethan on ollut tuohon aikaan enemmän apuväline töiden teossa. Myös meidän suvussamme oli niin, sillä peltoja oli laajalti ja niitä piti hoitaa. Olisi ollut mukava kuulla näistä ajoista enemmänkin papaltani, mutta meidän suvussa ei oikein ole tarinoita kerrottu ellei ole osannut lypsämällä lypsää. 
Luulen, ettei pappani ikinä edes viitsinyt kertoa näitä kun kuvitteli ettei kiinnosta. Kumminkin aina oli todella kiinnostunut kuinka minulla meni hevosten kanssa ja muutenkin aina jaksoi kysyä kuulumisia. Harmittaa kun en itse ole tajunnut udella papan menneisyydestä. Olen niin kateellinen niille jotka saavat tietää juuristaan, mutta silti jaksavat valittaa ettei kiinnosta kunnella jaaritteluja. 



Toivon, että tästä viisastuneena osaan kyllästymiseen asti omalla kohdallani kertoa Rasmukselle ja mahdollisesti tämän jälkipolville ajasta kun minä olin nuori. On rikkaus tuntea oman suvun juuret.

4 kommenttia:

  1. Minun ukki oli myös hevosmiehiä, sodassa ja arjessa. Ainut tarina minkä olen kuullut on se, että hänen viimeisen hevosensa nimi oli Ahti ja ukki juoksi laukkaavan hevosen taakse ja ponnisti kintereen päältä kyytiin.

    Ukkini menehtyi kuitenkin jo 70-luvulla, kauan ennen syntymääni, enkä ole nähnyt edes yhtään valokuvaa hänestä. Hevosista nyt puhumattakaan... Harmittaa kyllä kovin, olisi hänkin varmaan ollut ylpeä kun joku suvusta jatkoi hevosmiestaitoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho mikä tarina! Tais ollakkin aika ukki sulla! :) Voi ei, sulla vielä ikävämpi tilanne. Nyt sulla on ainakin sitten senkin edestä varmasti kuvia tuleville polville! ;)

      Poista
  2. Isäni perheellä oli hänen ollessaan lapsi (60-70 luvulla) parikin hevosta, mutta en näistä tiedä sen enempää. Sen muistan että kaksi niitä oli ja että ainakin toinen oli suomenhevonen, toisesta en ole aivan varma mutta ensimmäisenä tulee mieleen shettis mutta veikkaan ettei se semmoinen kyllä ollut... :D Vanhan navetan seinässä onkin edelleen koukku, johon hevosen sai kiinni eikä sitä poistettu edes seinää remontoidessa. Lapsena tykättiin siskopuolieni, veljeni ja kaverini kanssa laittaa hyppynaru koukkuun kiinni ja hyppiä, mutta eipä se oikein aina onnistunut. Voi noita aikoja kun jo 15 vuotiaana tälläsia muistelee :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho :) Aina on hyvä muistella menneitä niin ei pääse unohtumaan! Hyppynaru oli kyllä kiva jos ei joutunut pyörittämään. Teillä oli onne kun ei tarvittu kun yksi pyörittäjä :D

      Poista

Kiitos kommentistasi! :)